Meren virsi

Minne riennät,
vierivä virta?
Kunne kohiset,
pauhaava koski?
Mereen! Mereen!
Meill’ on kiire!
Tehnet teljen,
särjemme sen.

Tiedätkö tiesi,
kansan aalto?
Aika myrskyinen,
minne menet?
Vapaus, vapaus
meitä viittoo!
Kansojen meri
on ihmisyys.

Mikä on määräsi,
heleä henki?
Kunne kuolevan
suunta suora?
Tahdon sulaa
suurempaani,
ijäisyyteen
ikävä on.

Yksi elää hetken,
toinen vuosisadan,
kolmannesta kerrotahan
kevät-öinen taru.

Aalto aaltoa seuraa,
meren laulu on lakkaamaton,
kuin on kaikkeuden luomisvoima,
kuin on kuolon ja elämän kulku.

Moni nähnyt on nuorta unta,
silloin miehuus saapui,
kovan lauloi luonnon laulun,
sanoi korvaan ankarat sanat,
lyhensi päivät,
pimensi illat,
heitti tielle pitkät varjot,
painoi päähän seppeleen
mennä maata aikaiseen.

Sammuu henki, saatuansa
täytetyksi
palavimman toivonsa.

Mutta en tahtoisi itseäni antaa,
tahtoisin kuoleman kauhutkin kantaa,
mullaksi maatua,
pahaksi paatua,
kesken kiireintä työtäni kaatua,
jos minä tietäisin,
että mun sieluni säilyy,
vaikka kuljenkin kuoleman rantaa,
silloin ma sietäisin
sinne soutaa,
missä kaislikot himmeät häilyy,
sanoisin sanan,
tyttö Manan
saisi sankarin noutaa
elontuskan tuolle puolen,
taakse taakan, arkihuolen;
enkä mä menisi surren,
katsoisin tuota,
liukuisin vitkaan vierivää vuota,
näkisin jälkehen purren
jäävän kirkkahan, haihtuvan hopeavanan.

Turha aatos! Turha unelma!
Katoan kuplana laineen,
pysyy meri,
ääretön, saareton, sanomaton pyhyys.
Lienee mulle liian suuri,
lienen mereen liian pieni,
koska pelkään
kangastella kaikkeutta,
myrskytä myrskyn kanssa,
kulkea tohussa tuulen,
heittyä helmenä pilviin saakka,
syöksyä syöveriin.

Where are you rushing,
rolling stream?
Where do you roar to,
thundering rapids?
To the sea! To the sea!
We are in a hurry!
Build a bar across us,
we will break it.

Do you know your way,
wave of the people?
Stormy age,
where are you going?
Freedom, freedom
beckons us on!
The sea of nations
is humanity.

What is your goal,
bright spirit?
Where does the dying one
set his straight course?
I long to melt
into what is greater than me;
for eternity
I yearn.

One lives a moment,
another a century,
of a third is told
a tale of a spring night.

Wave follows wave,
the song of the sea is unceasing,
like the creative force of all that is,
like the course of death and life.

Many have dreamed a young dream;
then manhood came,
sang nature’s hard song,
spoke stern words into the ear,
shortened the days,
darkened the evenings,
cast long shadows across the road,
pressed a wreath upon the head
to lie down early.

The spirit goes out, once it has seen
fulfilled
its most burning hope.

But I would not give myself up,
I would bear even the terrors of death,
moulder into earth,
harden into evil,
fall in the thick of my busiest work,
if I knew
that my soul would endure,
though I walk along death’s shore;
then I could bear
to row over there,
where the dim reed beds sway,
I would say the word,
and the maiden of Mana
could come to fetch the hero
to the far side of life’s anguish,
beyond the burden, the daily care;
and I would not go grieving,
I would look on,
glide slowly down the rolling stream,
and see behind the boat
a bright, fading silver wake.

Vain thought! Vain dream!
I vanish like a bubble on a wave,
the sea remains,
boundless, islandless, unspeakable holiness.
It may be too great for me,
I may be too small for the sea,
since I am afraid
to shimmer out into the whole of things,
to storm with the storm,
to travel in the rush of the wind,
to fling myself like a pearl up to the clouds,
to plunge into the deep.